6.-14. heinäkuuta

Tuntuisi hassulta kirjoitella Suomen loman loppupuolistkosta kauhean tarkkaa analyysiä. Olemmehan olleet kotona jo kuitenkin viime tiistaista lähtien ja en ole yksinkertaisesti ehtinyt ja/tai saanut aikaiseksi naputella aiemmin loppulomaa selvittävää blogitekstiä, joten nyt tiivistetty versio viimeisestä lomaviikosta Suomessa.

Takapihan herkkuhetki

Kun Viola parani, lähdimme muutama päivä sen jälkeen mökille. Mökillä kohokohdat kiteytyivät Violan kohdalla kissoihin, joita sukumökiltämme löytyi molemmilta sediltäni. Viola on toki aiemminkin kissoja nähnyt (mm. Emilen veljellä on kaksi kissaa), mutta koskaan kissat eivät ole kiinnostaneet Violaa tällä tavalla. Nyt Viola juoksi kissojen perässä ja kissat juoksivat karkuun. Muutaman kerran Viola pääsi silittämään kissaa ja ennen kuin huomasimmekaan, kissoja kaivatessaan Viola katseli ympärilleen ja toisteli "miu-miaaau". Kissa-innostus johti lopulta siihen, että kissapäivän jälkeisenä yönä Viola heräsi puolenyön aikoihin, miukui sängyssä, hihitti, miukui lisää aina kello neljään saakka. Kokeilimme luonnollisesti kaikki tunnetut niksit läpi Violan nukuttamiseksi, mutta mikään ei toiminut. Kissat olivat vaan niin IN, että niitä piti muistella neljä tuntia keskellä yötä.

Miu-miaaaaaau

Mökillä tuli saunottua joka ilta, mutta Saimaan lämpötilaa kokeilimme pelkillä sormenpäillä. Vesi oli sen verran kylmää, että Saimaassa polskuttaminen jäi tänä kesänä välistä. Kylmyyttä lisäsi muutamana päivänä luontoa virkistänyt vesisade, joka kasteli mökin edessä olevan hiekkakasan pintakerroksen ja sai sudenkorentoja syöksylaskeutumaan pisaroiden mukana saunan portaille. Kuivina hetkinä istuimme paljon hiekkakasalla leikkimässä. Viola järjesteli lapioita edestakaisin paikasta toiseen sillä välin kun osa meistä vanhemmasta mökinväestä (Emile, minä ja osan aikaa myös äitini) istuimme siivilöimässä hiekkaa.

Siivilöinti alkoi aivan viattomasti yhdestä pienestä ämpärillisestä. Istuin tyttöni vieressä ja tein hiekkakakkuja. Pian lässähtävien kakkujen tekeminen kuitenkin alkoi pitkästyttää ja otin projektiksi siivilöidä pikkuämpärillisen hiekkaa. Ennen kuin huomasinkaan olin saanut kolme pikkuämpärillistä täyteen siivilöityä hiekkaa ja erotellut isomman murikat muovirekan lavalle. Emile tuli tässä vaiheessa kuvioihin mukaan. Hetken tutkittuaan eri siivilöiden kokoeroja hän löysi kaikkein pienireikäisimmän siivilän, josta vain kaikkein hienoimmat hiekanmurut menevät läpi. Emile siivilöi hienointa hiekkaa (Emile's finest quality) sillä välin kun minä keskityin murikoitten erotteluun hiekasta (Tarja's quality sand). Kun saimme pikkuämpärit täyteen, Violan edelleen järjestellen lapioita, keksimme laittaa siivilöidyn hiekan isompaan astiaan. Pian äitini tuli hommaan mukaan ja siirsimme hiekan hiekkalelulaatikosta pihalla lojuvaan tynnyrinpuolikkaaseen, jossa oli aiemmin ollut sadevettä. Iltapäivän me siinä istuimme kaukana hektisestä elämäntyylistä, siivilöimässä.

Violan sairastelu muutti lomasuunnitelmiamme jonkin verran. Juuri kuumepäivälle suunniteltu Muumimaailma jäi luonnollisestikin välistä ja päätimme käyttää jäljelle jääneet lomapäivät mielummin mökkeilyyn kuin pitkin Suomea rallaamiseen. Sairastelun vuoksi jouduimme myös siirtämään puolitoistavuotiaan tyttömme ristiäisiä, jotka olin sopinut järjestettäväksi sunnuntaina 5. heinäkuuta. Sain kuitenkin seurakunnan kanssa sovittua ristiäiset maanantaiksi 13. heinäkuuta klo 10:30 aamulla. Kieltämättä maanantai-aamu oli hieman erikoinen ajankohta ristiäisille, mutta se oli ainoa hetki jolloin saimme molemmat kummit paikalle pienen järkkäilyn jälkeen. Kummin tehtäviin pyysimme siskoani Tiinaa ja hänen aviomiestään Nikoa; pesti josta tosin olimme sopineet jo noin kaksi vuotta sitten, jo ennen Violan syntymää. Toisiksi kummeiksi pyysimme Emilen Monique-siskon ja hänen aviomiehensä Marcon, vaikkakaan he eivät päässeet paikalle itse kastetilaisuuteen.

Ristiäiset olivat hieman erilaiset juhlakalun ollessa liikkuvainen 1,5-vuotias, mutta sovin papin kanssa ennen seremonian alkua että annamme Violan liikkua suht koht vapaana ja Violaa tarvitsemme alttarin edessä vain muutamaan otteeseen. Kun pappi vinkkasi että edessä olisi itse kaste, hain Violan muutaman metrin päästä kirkon käytävältä syliini ja kallistin neitiä kastemaljaan päin. Viola oli hommassa mukana ja alkoi luonnollisesti härräämään kättään kastevesikulhossa. Pappia hymyilytti ja hienosti hän hoiti hommat odottamattomasta käänteestä huolimatta. Myös sillä hetkellä kun kummit, vanhemmat ja pappi laittoivat kätensä Violan päälle, Viola alkoi läiskiä käsiä pois päältään. Valokuvissa tosin näyttää siltä kuin Viola yläfemmaisi papan kanssa.

Ristiäisistä seuraavana päivänä matkustimmekin takaisin kotiin. Lentomatka meni hyvin, mutta kyllä vähän potuttaa koko lentomatkustaminen. Teleporttia odotellessa, edelleen. Talvella tunti etukäteen lentokentällä johti siihen, että melkein myöhästyimme lennolta. Nyt kesällä, jolloin piiiiitkistä lentoliikennejonoista oli varoitettu jopa ihan televisiossa, kaksi tuntia ennen lentoa kentällä oli aivan liian aikaisin. Jonoa oli YKSI ihminen ennen meitä. Tietty ihan kivaa, ettei tarvinnut hikisenä jonotella, mutta paljon mielummin sen tunnin olisi kuluttanut vapaasti. Onneksi kuitenkin saimme hetkeksi seuraa veljeni Jannen perheestä, jotka tulivat heipattelemaan meitä kentälle.

Turvatarkastuksen jälkeen aika kävi siitä huolimatta pitkäksi odotellessa lentokoneeseen pääsyä ja Viola pysyi iloisena vain silloin kun hän sai juosta rajattomat määrät pitkin lentokenttää. Paikoillaan istuminen onnistui noin kolmen minuutin jaksoissa vaikka mukana oli Muumi-kirjat, mehut ja leivät ja niinpä vuorottelimme Emilen kanssa Violan perässä juoksemista. Kaikeksi onneksi kun matkustajia viimein alettiin ottaa koneeseen, virkailija pyysi meidät ihan ensimmäiseksi ja pääsimme kävelemään tyhjään koneeseen ja ottamaan paikkamme ilman tungosta ja jonotusta.

Hermot menivätkin vasta loppumatkasta, jolloin selvisi että suoria junia ei kulje Delftiin lainkaan ratatöiden vuoksi ja niinpä otimme ensimmäisenä junan kolmen matkalaukun, rattaiden, kahden ylitäyden repun, hoitolaukun ja lentokentältä ostetun täyden Stockmannin muovipussin kanssa Amsterdam Sloterdijkin asemalle. Sloterdijkissä venttailimme puolisen tuntia junaa Delftiin, joka onneksi oli suora junayhteys ja kulkuneuvoon päästyämme istuimme junan eteisessä hikisinä ja väsyneinä aina perille saakka.

Oli ihanaa olla taas Hollannissa. Joka kerralla kun pyristelimme junaan tai junasta ulos tavaraläjän kanssa, paikalla oli aina JOKU avulias mies, joka auttoi meitä nostamaan rattaita ja laukkuja. Jopa Delftin asemalla eräs mies tarjoutui auttamaan meitä tavaramäärän kanssa kotiin, mutta kerroimme että kotimatka ei ollut enää pitkä ja kiitimme miestä pyyteettömästä avun tarjoamisesta.

Odotin innostuneena Violan reaktiota siitä hetkestä kun hän hiffaa, että olemme taas kotona. Uskon kuitenkin että Viola oli kyllä koko ajan sen verran kartalla, että ymmärsi jo lentokoneeseen astuessamme, että olimme matkalla kotiin. Kotona nimittäin Viola ei hihkunut riemusta, vaan kun hän astui kotiin, hän hymyili ja kipitti minkä kintuistaan pääsi omaan huoneeseen leikkimään omilla leluilla.

Loma oli erikoinen ja tietyllä tavalla kyllä unohtumaton. Pääasia kuitenkin että nyt Viola on kunnossa ja ehdimme hieman nauttimaankin Suomesta muuallakin kuin sairaalaan seinien sisäpuolella. Kiitos lomaseurasta erityisesti vanhemmilleni, mutta myös muille keiden kanssa lomaa tuli vietettyä enemmän tai vähemmän.

Kävimme myös moikkaamassa ankkoja Lahden sataman läheisyydessä

Sairaalapäivät

Loma se vaan pistää väsyttämään, hyvässä ja huonossa.

Viola siis sairastui. Ensin tiistaina 30. kesäkuuta Viola yökkäili. Seuraavana päivänä yökkäily loppui (kun ei ollut mitään oksennettavaa), mutta tilalle nousi jo aamusta yli 39c asteen kuume. Lääkitsimme tyttöä. Viola ei syönyt, mutta joi. Iltapäivään mennessä hän myös lopetti juomisen ja vaan nukkui. Lääkärille soittaminen osoittautui epätoivoiseksi puuhaksi. Kehoittivat soittamaan seuraavana aamuna ja varaamaan aikaa lääkärille. Jos tahtoisimme, voisimme lähteä Lahden Keskussairaalaan jonottelemaan muiden sairaiden joukkoon moneksi tunniksi omaa vuoroamme. Päätimme skipata jonottelun, minä olin huolissani, todella huolissani.

Kuuden aikoihin saavuimme Päijät-Hämeen Keskussairaalan ovista sisään. Puhelimessa meille kerrottiin lastenlääkärin saapuvan paikalle klo 23 alkaen. Ilmoittautumisluukulla sain muutaman huokauksen lasin takana istuvalta naiselta. Ei, meillä ei ole suomalaista sairasvakuutusta. Nainen otti kopion Violan suomalaisesta passista, mutta merkkasi Violan siitä huolimatta "ulkomaalaiseksi" ja keksi henkilötunnuksen loppuosan jostain sairaalavastaanottohenkilöiden lukuavaruudesta. Vaikka suomalaista passiahan ei tietty saa ilman asianmukaista suomalaista henkilötunnusta, joka Violalla on ollut lähes syntymästään lähtien.

Vastaanottohenkilö kehoitti meitä siirtymään pikatsekkaukseen viereiseen huoneeseen. Huoneessa istui mieshenkilö, joka arvioi Violan tilaa. Mies sanoi ensimmäiseksi, että potilas vaikuttaa melko nuutuneelta. Viola vaan nukkui sylissäni. Mies kehoitti meitä siirtymään seuraavaan huoneeseen.

Seuraavaksi sairaanhoitaja otti Violan lämpötilan, joka killutteli 38,5c asteessa, kysyi miten olimme tyttöä lääkinneet ja antoi meille oman lääkityksemme lisäksi ruutalla suuhun pistettävää kuumetta alentavaa lääkettä. Sairaanhoitaja toi myös vatsaa rauhoittavaa juomaa, jota olimme juottaneet Violalle edellisenä päivänä kotosalla, mutta sylissä nukkuva Viola vaan hermostui kun yritimme saada häntä juomaan.

Puolessa tunnissa paikalle tuli laborantti, joka otti Violan sormenpäästä verta. Puoli tuntia lisäodottelua toi paikalle lastenlääkärin, joka kertoi meille tuloksen: pientä kuivumista on jo havaittavissa ja tytön tulee jäädä sairaalaan nesteytykseen. Itku tuli silmään tilanteen vakavuuden vuoksi, vaikka tiesin että mikään muu paikka ei olisi sillä hetkellä parempi kuin sellainen, josta saamme varmasti apua.

Hoitaja saattoi meidät Lasten päivystysosastolle, jossa hoidetaan infektiosairauksia. Saimme oman huoneen ja luvan sille, että me molemmat vanhemmat saisimme jäädä paikalle koko ajaksi, vaikka periaatteessa huoneessa oli paikka vain yhdelle vanhemmalle.

Ensimmäisenä hoitajat pyysivät meitä vanhempia poistumaan huoneesta. Seisoimme käytävällä odottamassa kun hoitajat pujottelivat Violalle nenä-mahaletkun paikoilleen. Viola huusi ja kirkui. Hoitajat kertoivat, että on parempi kun vanhemmat eivät seiso vieressä kun kyseinen muljuttelu tehdään, sillä muuten lapsi saattaa ihmetellä miksi vanhemmat vain seisoivat vieressä eivätkä pelasta häntä.

Letku oli paikoillaan kuitenkin yhdessä hujauksessa ja pääsimme lohduttamaan kyynelehtivää pikkuista.

Ensimmäisenä yönä Violaa nesteytettiin ja hänelle pumpattiin ruokaa vatsaan. Heräsimme yön aikana yhteensä kuusi kertaa oksentelun ja suolen yliaktiivisen toiminnan vuoksi. Kakkavaipasta hoitaja otti näytteen, jota tutkittaisiin seuraavana päivänä sairaalan laboratoriossa. Edellisen illan lastenlääkäri oli ehtinyt arvailemaan taudinkuvaa, mutta varmasti hän pystyisi sanomaan vasta laboratorion testien jälkeen.

Seuraavana aamuna kiertävä lääkäri toi meille uutiset: Violaan oli iskenyt ikävänluontoinen rotavirus. Näin pienessä lapsessa se aiheutti juurikin kuivumista, mutta onneksi olimme nestetasapainoilun ammattilaisten osaavissa käsissä ja Viola sai lähestulkoon jatkuvasti joko nestettä tai nestemäistä ruokaa suoraan vatsalaukkuun.

Kun toinen yö sairaalassa oli kulunut, Viola heräsi huomattavasti pirteämpänä. Perjantaina aamulla laborantti otti uuden näytteen sormenpäästä. Päivän kuluessa Viola jaksoi jo katsoa Muumeja, hän jaksoi vähän istua, leikkiä. Hän ei suostunut vielä juomaan itse, ruokaa kakisteli vaikka en ehtinyt edes pistämään mitään hänen suuhunsa. Violaa selvästi pelotti oksentaminen, eikä ihme.

Isäni ja äitini kävivät luonamme sairaalassa muutaman kerran päivässä. Perjantaina illalla ajattelin soittaa vanhemmille. Otin puhelun isälle, joka vastasi Keskussairaalan odotushuoneessa matkapuhelimeensa. Kävi ilmi, että poistuessaan PHKS:n ulko-ovista, isä oli astunut työmaan vieressä lojuvan kiven päälle, menettänyt tasapainonsa ja kaatunut vasemman käsivartensa päälle samalla iskien vasemman jalkansa katukivetyksen reunaan. Karskina miehenä hän oli pyyhkinyt pölyjä vaatteistaan ja sanonut äidille, että eipä tässä mitään. Mutta kotona mieli oli muuttunut, käsivartta sattui ja jalkakaan ei ottanut kantaakseen ja äiti kiikutti hänet Keskussairaalan ensiapuun tutkittavaksi. Puhelun edetessä kävi ilmi, että isä pääsisi pian ambulanssikyydillä Keskussairaalasta Päijät-Hämeen Keskussairaalaan, jossa oli paikalla röntgenkuvaaja.

Viola oli saanut sen verran virkistystä vatsan kautta perjantain aikana, että hän katsoi lopulta koko Muumi-levyllisen (4 jaksoa) putkeen. Kello tikitteli yhtätöistä ja Viola killitteli energisenä hereillä. Lapsi oli pääasissa vain nukkunut edelliset päivät, joten olimme Emilen kanssa valtavan innostuneita Violan normalisoituneesta energiasta, emmekä asettaneet Muumeille saati valvomiselle takarajaa. Viola saisi mennä sänkyyn kun uni kutittaisi silmäkulmia.

Viola nukahti ennen puoltayötä ja soitin isälleni. Hän makoili saman sairaalan päivystysosastolla odottaen röntgenlääkärin tuomiota. Kysyin hoitsultamme voisinko käydä pistääntymässä katsomassa sairaalaan kiikutettua isääni ja hän neuvoi minulle miten pääsen siihen kellonaikaan takaisin osastolle.

Löysin isän helpolla ja juuri kun saavuin paikalle, lääkäri kaarsi isän sängyn viereen kertomaan valokuvauksen tuloksia. Mitään näkyvää murtumaa ei ollut havaittavissa, mutta maanantaina röntgenlääkäri ja ortopedi katselisivat kuvia tarkemmin. Isä kokeili jalkaa ja se otti jo päälle paremmin. Soitin äidille herättäen tämän. Äiti sanoi tulevansa hakemaan isän kotiin.

Käpyttelimme isän kanssa ulos odottamaan. Kello oli jotakuinkin yksi yöllä. Paidaton nuori mies ravasi käytävää, välillä makasi maassa. Hän piti käsillään vatsaansa ja valitti. Vatsaa poltti, mies oli kännissä kuin käki. Ilmeisesti miehen saattojoukkue odotti ulkosalla: kaksi teinipoikaa läträsi viinalla sairaalan edessä ja nauraa räkättivät. Vartijat saattoivat taas yhden humalaisen ulos. Mies oli siinä kunnossa, että kännykän käyttö ei enää ottanut toimiakseen ja lyhyt kaljupäinen vartsa komenti kännikalaan hieman eloa siinä onnistumatta. Mies vain sähelsi puhelimen kanssa. Hänen oli määrä soittaa joku hakemaan.

Isä jutteli vanhemman vartsan kanssa. Vartija muistutti Asterixia. Minä olin hiljaa ja jäädyin pitkähihaisessa paidassa suomalaisessa perjantaiyössä sairaalan edustalla. Parissakymmenessä minuutissa äiti saapui paikalle. Toivotin hyvät voinnit ja yöt ja hilpaisin takaisin lasten päivystysosastolle.

Mikä loma. Istuin sängynreunalla, katsoin Violaa. Kokeilin hellävaroen hänen vatsaansa, testasin vatsan pinkeyttä. Edellisenä päivänä hoitaja oli pumpannut ruoan niin nopeasti Violan vatsaan, että puolet tuli samaa tietä takaisin. Minä en haluaisi enää yhtään oksennuskertaa, sillä jokainen oksennus olisi takapakkia ja saisi Violan pelkäämään syömistä ja juomista vielä enemmän. Vatsa oli kuitenkin normaalin tuntuinen ja olin tyytyväinen yöhoitajan 50 milliä mustikkakeittoa tunnissa -suunnitelmaan.

Seuraavana aamuna Viola heräsi badabing! Hän nousi istumaan, pyysi Muumeja. Otimme iisisti ja olin siinä uskossa että viettäisimme vielä ainakin yhden yön sairaalassa. Hoitsut kyselivät Violan mieliruokia ja sanoivat tuovansa vaikka suklaavanukasta jos tyttö sitä söisi. Kokeilimme pillimehua melkein heti aamusta ja Muumeja killittäessä tyttö höräisi puolikkaan mehupurkillisen ja söi muutaman palan leipää. Sitten hän muisti että häntä pelottaa ja kieltäytyi. Sovin kuitenkin hoitajan kanssa, että emme pumppaisi hetkeen yhtään ruokaa tyttöön, vaan odottelisimme luonnollisen nälän syntymistä. Suunnitelma toimi: iltapäivällä Viola söi rusinoita, leipää ja suklaanappeja, joi.

Illalla lastenlääkäri tuli kierroksensa päähän. Olimme hänen kierroksensa viimeisiä ihan ymmärrettävästä syystä. Tauti, jota vastaan eristetyssä huoneessamme olimme viimeiset päivät taistelleet, oli erittäin tartuntaherkkää ja näin ollen suojelimme muita potilaita rotavirukselta.

Lääkäri saapui juuri kun syötin Violalle keittoa. Juttelimme hetken, lääkäri tunnusteli Violan vatsaa, kyseli tytön yleistilaa ja lopulta antoi muutaman vinkin ja toivotti hyvää kotimatkaa. Soitin samantien äidilleni, joka hippulat vinkuen rallasi paikalle meitä hakemaan.

Kotona saimme siivoilla illan mittaan vielä yhdet oksennukset, mutta tyttö oli kerännyt voimia jo siinä määrin, että kun oksennusitkut oli itketty, minä näin taas hymyn Violan kasvoilla muutaman päivän sairastelun jälkeen. Kun Viola killitteli illalla nukkumassa oksentelun jälkeen, minä istuin keittiönpöydän ääressä ja itkin. Äiti lohdutti ja sanoi juuri oikeat sanat. Tajusin samalla, etten ollut itse nukkunut neljään päivään juuri ollenkaan. Pääasia kuitenkin, että tauti oli jo voiton puolella, kaikki oli lopulta kääntymässä riemuksi. Olimme osanneet hakea apua juuri oikeaan aikaan, Viola parantui, palautuisi muutamassa päivässä täysin ennalleen. Ja niinhän siinä juuri kävi.

Suomessa sairastaen

Suomessa perjantaista lähtien. Saavuimme iltamyöhään. Korvat meni pahasti lukkoon laskeutumisen aikana.

Ensimmäiset päivät on pitäneet sisällä tuttujen näkemistä, tutuissa paikoissa pyörimistä, ulkoilua, Suomi-ostosten tekoa, saunaa ja ikävä kyllä myös sairastamista.

Huomiseksi suunniteltu Muumimaailma jää siis välistä Viola oksennellessa tänään niin paljon, että järkevintä on vain olla rauhassa täällä mukkilassa (mummi+ukki=mukkila) ja odottaa että neiti tervehtyy normaaliksi. Myös suunnitellut ristiäiset saattavat olla snadisti vaarassa kaatua, mutta sen näkee vasta lähempänä ajankohtaa miten neiti voi.

Raportointitiheys pysynee harvana aina kotiinpaluuseen saakka. Lomalla, ja varsinkaan tällaisilla ilmoilla ja tällaisessa tilanteessa ei tule ensimmäiseksi mieleen istuutua kuvaruudun eteen. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen, jotta voin raportoida samalla kaikille tutuille vaikka Japaniin asti miten täällä ensimmäiset päivät on vietetty. Toivotaan kuitenkin että ristiäiset saamme pidettyä suunnitellusti ja pääsemme kaikki terveinä mökille viettämään luonnonhelmaan odotetuimman kesälomaviikon.

Nähtyjä paikkoja Lahdessa:
-Kotieläinpiha (lampaat olivat Violan ykkössuosikit)
-Perhepuisto
-Launeen ostosalue
-Keskusta
-Aurinko, ja sitä on tultu nähtyä joka päivä sen verran reippaasti että iho on ihan ruskettunut, vaikka aurinkoa emme olekaan varsinaisesti ottaneet

Tehtyjä juttuja:
-Ajettu autoa vuoden tauon jälkeen - oli kivaa pitkästä aikaa
-Oltu pihalla
-Viola on kokenut ensimmäisen vatsataudin (ja toistaiseksi jatkuu edelleen)
-Ihmetelty yöttömiä öitä
-Luettu
-Juteltu
-Pelattu lautapelejä
-Syöty Hesburgerissa

Ostettuja Suomi-juttuja:
-Nokian kumpparit (kokoa 23)
-Haisulikuvainen Muumi-muki
-Muumi-rantasetti
-Haisuli-pehmolelu
-Muutama Muumi-kirja
-Fazerina ja Fazerin Omarin makuinen suklaalevy

Sormet ristissä toivotaan, että ensi yö menisi sata kertaa paremmin. Toivon että jos Viola herää, se johtuu siitä että hän on parantunut, täynnä energiaa ja haluaa siksi leikkiä. En tiedä voimattomampaa oloa kuin olla voimatta auttaa juuri ollenkaan kun oma lapsi sairastaa.

Huomenna toivottavasti on kaikki jo paremmin.

Räkäiset päivät pähkinänkuoressa

Koko kesäkuun alku oli niin kiireinen, että se lopulta kostautui. Ensin niiskutti Viola, sitten minä ja lopulta myös Emile havaitsi pientä kurkkukipua. Viola kuumeili sunnuntaina, mutta lääkityksen jälkeen lämpötila alentui normaaleihin lukemiin ja tyttö näytti maanantaina jo parantumisen merkkejä. Sen sijaan minä olen maannut sohvan pohjalla viimeiset pari päivää: keho pakoitti pysähtymään ja lepäämään. Viola on toisin sanoen saanut katsella normaalia enemmän Muumeja äitin ottaessa iisisti.

Toivon kuitenkin että tauti käsittää mennä ohi pikapuolin, sillä olemme kuun lopussa menossa Suomeen lomailemaan ja matkustus olisi kivempaa terveenä.

Moni asia on pyörinyt mielessä mistä olisi pitänyt kirjoittaa. Mutta minkäs teet kun ei ehdi ja silloin kun ehtisi, ei yksinkertaisesti jaksa. Pikakelauksena voin kuitenkin sen verran valottaa, että perjantaina meillä kävi kylässä semihollantilaistunut Suomi-vieras, entinen työkaverini Tampereelta, joka on tällä hetkellä etelä-Hollannissa kesäkuun töissä. Sunnuntaina puolestaan juhlimme täällä isänpäivää, tosin sitä siis aika flunssaisissa merkeissä. Ja sohvan pohjalla makoillessani olen lukenut hyvää kirjaa, josta jo aiemmin taisin mainita ohimennen. Kysymyksessä brittiläisen David Icken salaliittoteorioita käsittelevä 500-sivuinen tiiliskivi. Olen myös törmännyt älyttömän mielenkiintoisiin juttuihin internetin valtavassa maailmassa, josta toivonmukaan jaksan joskus myöhemmin kirjoitella hieman tarkemmin.

Viola on oppinut seisomaan päällään (vähän vielä tarvitsee apua), ja Viola ei suostu enää juurikaan syötettäväksi vaan kaikki pitää tehdä itse. Viime aikoina myös neitosen sanavarasto on taas laajentunut ja tyttö on alkanut kategorioimaan juttuja: kaikki linnut ovat ankkoja, kaikki kasvit kukkia ja niin edelleen. Ja Violan lempparipehmolelu Teletappi-Pai ei ole enää "miimi", vaan Viola osaa oikeaoppisesti jo etsiä "missä Pai?".

Papan kotiinpaluu

Perhe on paras! Ja parasta on kun kaikki on taas koossa. Eilen aamulla rallasimme Violan kanssa junalla Schipholin lentokentälle. Vaikka otimme aamun 7:34 junan, Emile oli ehtinyt jo saapuessamme noukkimaan matkalaukkunsa ja odotteli puolestaan meitä saapuvaksi. Olin vähän jännäillyt Violan reaktiota kun hän näkee taas papan, mutta sydän melkein pakahtui onnesta sillä hetkellä kun näin Violan huomaavan papan ensimmäistä kertaa. Viola ei meinannut pysyä rattaissa, vaan hihkui aivan innoissaan "papa!". Availin rattaiden klipsut ja Emile kaappasi tytön samantien syliin ja minä menin mukaan samaan halausmyrskyyn.

Jälkikäteen ajateltuna Emilen reissu lauantaista torstaihin meni hyvin, vaikka jännäilinkin etukäteen papan puuttumista päivärytmistä erityisesti Violan vuoksi. Viola sen sijaan pärjäsi loistavasti, vaikkakin erityisesti tiistaina Violaa kiinnosti kovin "missä papa?". Myös Emilen kannalta katsottuna reissu meni enemmän kuin hyvin ja minä olin lopulta vain kovin helpottunut saadessani taas kaikki perheenjäsenet saman katon alle nukkumaan.

Torstai tuntui pitkältä, vaikka Emile saapuikin aikaisin. Sillä vaikka heräilin joka aamu Emilen reissun ajan Violan kanssa kello 6-6:30 välillä, torstain 6:20 aamuherätys, pikapuurot ja junalle kipittely saivat tuntumaan päivän tosiaan normaalia pidemmältä. Olimmehan kuitenkin kotona jo kymmeneltä aamulla reissun jäljiltä. Kun olimme syöneet lounaan ja laittaneet Violan päiväunille, Emile käpertyi itse peiton alle. Pitkän reissun ja aikaerorasituksen vuoksi Emile pyysi että herättelisin hänet sitten kun Violakin on taas hereillä. Menin itse olohuoneen sohvalle lukemaan tuliaiskirjaa [annoin Emilelle lähtiessään muutaman kirjailijan nimen mukaan ja Emile löysi minulle mahtavasta amerikkalaisesta kirjakaupasta oivan tiiliskiven kokoisen kirjan: The David Icke Guide to the Global Conspricary (and how to end it)]. Pääsin sivulle neljä ja seuraava muistikuva oli kun säpsähdin hereille Violan naureskeluun. Viikon aikana nukutut 4,5 tunnin - 7,5 tunnin yöunet siis olivat verottaneet osansa omasta jaksamisestanikin.

Tästä päivästä huomiseen meille on tulossa kylään semihollantilaistunut Suomi-vieras (entinen työkaverini, joka sattuu olemaan kesäkuun töissä etelä-Hollannissa) ja sunnuntaina juhlimme täällä puolestamme Isänpäivää. Kiirettä siis pitää vielä edelleen, mutta mitäpä tuosta, niin kauan kun saa nukahtaa rakkaiden kainaloon ja herätä siitä.

Jekkuilua

Aika vähän matelee. Täytän päivät Violan kanssa puuhailun lisäksi siivoamalla niin paljon kuin keksin. Se vie ajatukset sopivasti muualle. Viola kyselee aina silloin tällöin papan perään, mutta ei ole nostanut sen suurempaa haloota.

Lauantaina Viola järjesti tapahtumarikkaan päivän. Päivä oli ollut melko kuuma ja Viola huiteli koko päivän kesämekossa sekä vaipassa. Kuuden aikoihin illalla Viola katosi olohuoneesta ja kuulin hihittelyä makuuhuoneesta. Lähdin katsomaan mitä oli menossa: Viola seisoi sängyn päällä ja katseli avoimesta ikkunasta ulos, niin kuin yleensä. Viola osoitti puuta ja nauroi. Istahdin sängynreunalle juttelemaan Violalle, mutta yhtäkkiä nenääni lemahti tuttu tuoksu. Nostin tytön helmaa katsoakseni vaipasta sisälle, mutta kaikeksi yllätyksekseni vaippa puuttui. Ja sitten tajusin katsoa ympärilleni. Kakkaa oli Violan mekossa, jaloissa (varpaissa saakka), lakanassa, pussilakanassa jne. Järkytys. Nostin Violan syliin ja kannoin vaihtopöydälle. Pyyhin näkyvimmät sotkut pois, heitin mekon sivuun, vaihdoin oman paidan ja laitoin tytön samantien kylpyyn. Pitkän kylvyn jälkeen lähdin katsomaan mitä kaikkea olikaan sotkeutunut. Puolitäysi vaippa löytyi olohuoneen lattialta. En edelleenkään ymmärrä missä välissä Viola on saanut vaipan pois minun huomaamatta, vaikka koko ajan olin hänen kanssaan samassa huoneessa. Voisin ehdottaa Violalle isompana ninjan/James Bondin/salapoliisin työtä kun osaa olla noin hissukseen. Kun vaihdoin lakanoita, Viola kiipeili kylvynraikkaana sängyllä ja kikatti. Viola taisi ymmärtää miksi lakanat menivät vaihtoon. Parasta tarinassa on tietysti se, että lakanat olin ehtinyt vaihtaa vasta kaksi päivää aikaisemmin.

Koti täynnä, koti tyhjä

Koko viikko on ollut aika kiireinen. Ensin maanantaina haimme äitini ja isäni lentokentältä meille muutamaksi päiväksi. Pari päivää kului aivan liian nopeasti, mutta tärkeintä että isovanhemmat saivat hetken hengailla kaukaisimman lapsenlapsensa kanssa ja Violakin kuoriutui päivien kuluessa hieman rohkeammaksi. Vaikka kyllä hän edelleen hieman vierastaa, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin vaikkapa puoli vuotta sitten.

Loma oli lyhyt ja mahtava, ja kaikeksi onneksi saattaminen lentoasemalle tällä kertaa ei ollut vaikeaa, sillä me olemme menossa parin viikon päästä Suomeen ja näin ollen ero ei ole kuin ihan pikkuriikkinen.

Mutta se mikä tuntuu pikkiriikkiseltä joskus, voi toisinaan tuntua ikuisuudelta, kuten seuraavat pari päivää.

Kävimme tänään saattamassa Violan kanssa Emilen aamulla yhdeksältä juna-asemalle ja jokin aika sitten Emile hyppäsi lentokoneeseen ja on nyt todennäköisesti jo jossain Atlantin yläpuolella. Kysymyksessä siis samantyyppinen koulutusreissu, jossa olimme viime lokakuussa Violan kanssa mukana. Onneksi kuitenkin tällä kertaa koulutus ei kestä kuin pari päivää, viimeksi kun kesti pari viikkoa.

Minua hieman jänskättää mitä Viola mahtaa sanoa kun isi ei tulekaan illalla töistä kotiin. Esimerkiksi sanottakoon, että naapuri käveli aamupäivällä rapuissa ja Viola juoksi samantien portille katsomaan ja hihkui "papa, papa". Myöskin ruokakaupassa Viola kaipasi papaa, mutta eiköhän tämä tästä. Ajattelin lelliä seuraavien päivien aikana Violaa mm. sillä että annan hänen nukkua vieressäni jokainen yö ja ajattelin kylvettää neidin joka päivä; kylpy kun on yksi Violan lempipuuhia. Vuorossa myös pari vierasta, leikkikenttäilyä, kotieläinpihaa ja sen sellaista normisoppaa. Sopasta puheenollen ajattelin myös seuraavien päivien aikana kokkailla pelkästään Violan lempiruokia. Tänään vuorossa spaghetti bolognese, huomenna lohta, paprikaa ja riisiä, muusta en vielä tiedä.

Ajatukset perusasioissa, jottei ikävä pääse pahasti yllättämään. Taitaa se silti.