Kesän lopulla pohdimme Emilen kanssa ensimmäistä kertaa vakavasti avioitumista. Olimmehan siitä toki usein puhuneet, mutta emme niin, että olisimme itse asiassa alkaneet tehdä jotain projektin eteen, sopineet päivämäärää tai muuta. Elokuussa näin kuitenkin unen, joka kehoitti menemään seuraavassa syyskuussa naimisiin. Kun kerroin Emilelle unesta, hän vastasi sen olevan hyvä idea. Aloin selvitellä miten saamme homman etenemään. Toivoimme siis alunperin avioituvamme syyskuussa, mutta osasimme odottaa, että ihan niin nopeaan se ei ollut mahdollista ja olimme oletuksinemme aivan oikeassa: paperitöiden ja h-hetken kanssa oli oltava väliä kuutisen viikkoa.
Pienen jahkailun jälkeen päätimme hääpäiväksi lokakuun 18. 2010. Neljä vuotta aikaisemmin tuona samana päivänä oli Emile pyytänyt minua tyttöystäväkseen. Soitin vanhemmilleni ja varmistin heidän läsnäolonsa ja sovimme samalla heidät todistajiksemme. Ilmoitin sisaruksilleni, mutta en kutsunut heitä paikan päälle, sillä salissa, jossa meidät vihittäisiin, saisi olla paikalla vain kymmenen henkeä meidät mukaan lukien. Vaikka mielelläni olisin halunnut sisarukseni perheineen paikalle, en halunnut lyhyellä varoitusajalla aiheuttaa kenellekään paineita tänne tulemisesta ja tyydyin ilmoittamaan aikeistamme kirjeitse ja kertomaan tarjoavamme heille hääaterian seuraavalla kerralla Suomessa ollessamme. Emile kertoi perheelleen ja varmisti ainoan elossa olevan vanhempansa pääsemisen todistajaksemme vihkitilaisuuteen.
Alunperin jo tiesin, etten haluaisi isoja häitä, sillä halusin välttää morsian-syndroomaa (täydelliset kukat, täydellinen hääkakku, täydelliset kengät, täydelliset sitä-ja-tätä) kaikin keinoin ja hoidin vain välttämättömimmät varmistelut. Mekkoa etsin netistä, mutta en lopulta luottanut nettisivuun riittävästi tilatakseni sieltä mitään. Lopulta löysin hääpuvukseni sammalenvihreän satiinimekon Delftin keskustasta eräästä iltapukuliikkeestä ja ostin samasta liikkeestä tarvittavan kaulakorun. Pukuun sopivat kengät minulla olikin omasta takaa, joskus vuonna 2008, silloin 5-vuotiaan veljenpoikani valkkaamat seitsemän euron alesta ostamani hopeiset/valkoiset matalapohjaiset juhlakengät. True story. Mekkoni sovittelua jeesannut myyjä hyväksyi kenkäni osaksi asukokonaisuutta ja olin tyytyväinen, että sain käyttää jotain vanhaa omasta takaa osana sitä kaikkea uutta. Emilelle emme edes ajatelleet hommavamme pingviinipukua, vaan hääpäivänä Emile veti päällensä mustan pukunsa. Violan asukokonaisuus koostui edellisenä kesänä Suomesta ostetusta fuksianpunaisesta hameesta ja valkoisesta paidasta, Hollannin mummon sponssaamasta villatakista, valkoisista sukkahousuista ja vaaleanpunaisista tennareista.
Olimme suunnitelleet kutsuvamme Emilen sisarukset perheineen (sisko + 3, sekä veli + 2) hääpäivän illaksi kolmen ruokalajin illalliselle kauniiseen delftiläiseen ravintolaan. Olimme käyneet koesyömässä ravintolassa syyskuun aikana ja ruoka oli hyvää, joten puolitoista viikkoa ennen hääpäivää varasin ravintolasta pöydän kolmelletoista henkilölle. Vaihdoin ravintolan kanssa sähköpostia vielä muutamaa päivää ennen hääpäivää, sillä he keksivät ehdottaa kaikille yhteiseksi jälkiruoaksi yllätyskakkua, jonka hyväksyimme.
Hääpäivämme oli maanantai, joten sitä edeltävänä perjantaina vanhempani saapuivat Hollantiin. Häästressistä ei ollut tietoakaan ja ehdimme kiertää Amsterdamia koko lauantain. Joka päivä testasimme äitini kanssa uuden hiustyylin ja onneksi sunnuntaina löysimme sen tyylin, jolla päätimme laittaa hiukseni hääpäivän aamuna kuntoon.
Delftin vanha raatihuone. Kuva ei ole otettu hääpäivänä, mutta vihkiminen tapahtui tässä talossa.
Hääpäivä koitti. Aamu meni verkkaiseen. Meidän olisi oltava raatihuoneella klo 10:15 aamulla. Saavuimme sinne, meidän perhe, vanhempani, Emilen äiti ja Emilen sisko miehensä kanssa (jotka tulivat valokuvaamaan tilaisuuden) kymmentä minuuttia etuajassa. Ovimies kysyi jos haluaisimme antaa Violan hoitaa sormusten jaon vihkimisen yhteydessä. Epäröin, mutta ovimies vakuutti tehtävän olevan helppo ja sellainen, ettei sitä tarvinnut harjoitella, joten suostuimme.
Siviilivihkijä saapui paikalle ja menimme kauniiseen huoneeseen ja istuimme punaisille samettituoleille. Hän kertoi, että hänen mielestään pariskunnat, jotka tahtoivat yksinkertaisen vihkitilaisuuden, eikä "poppenkastje maken" - nukketeatteria (hääsirkusta), olivat hänen mielestään yleisesti ottaen enemmän tosissaan ja menossa naimisiin oikeasta syystä. Vaikka nämä kenties olivat harjoiteltuja vuorosanoja, hänen puheensa lämmitti silti ja todensi sen, että olin tehnyt oikein kuunnellessani itseäni ja torjuessani kaikenlaiset bridezilla-venkoilut heti alkuun (isot prinsessahäät eivät olleen alunperinkään meitä varten, mutta varmasti sopivat joillekin muille hyvin!).
Viola istui ensin Emilen sylissä, kunnes tuli hetki nousta seisomaan ja ottaa kädestä kiinni. Siviilivihkijä pyysi Emileä nostamaan Violan vieressämme olevalle isolle pöydälle seisomaan. Siinä hetkessä kun katsoimme Emilen kanssa toisiamme silmiin, todistajien läsnäollessa, tajusin vasta konkreettisesti ensimmäistä kertaa tämän olevan se hetki. Muistan tilaisuudesta päällimmäisenä sen, että minua hymyilytti koko ajan. Viola vielä piti huolen, että hymy ei hyytynyt huulesta, sillä kun vihkijä kysyi minulta, tahdotko sinä, Tarja... Viola hihkui kovaan ääneen "nee, nee, nee" (ei :D), mutta vastasin Violan hihhuloinnista huolimatta "Ja!" :) Ja kun pujottelimme sormuksia ja Emile antoi minulle suukon, Viola seurasi esimerkkiä ja muiskautti samantien pusun keskelle otsaani. Joten tilaisuus oli erittäin rento, juhlallinen sekä hauska, ja ohi alle kymmenessä minuutissa.
Tilaisuuden jälkeen Emilen sisko lähti miehensä kanssa hoitamaan päivän askareita ja me muut tulimme lounalle ja kahville kotiimme. Iltapäivä sujui hyvin normaaleissa merkeissä (mm. käytin isäni rautakaupassa omana hääpäivänäni ja jouduin kyselemään poranteristä epäsujuvalla sanastollani, mutta lopulta kuitenkin onnistuneesti hollanniksi :D), mutta illaksi tälläydyimme uudelleen.
Illallinen oli maukas, seura iloista ja lahjapaketit laadukkaita. Valitsin omaksi alkuruoaksi kalaterriiniä ravulla ja savulohella. Pääruoaksi tilasin lammasta ja uuniperunaa. Emile söi alkuruoaksi pastasalaatin ja pääruoaksi naudanpihvin. Viola söi omaa ruokaansa, mutta myös varasi parhaat palat meidän lautasilta heti ensimmäisenä. Illallisen jälkeen vaihdoin hyvillä mielin hääpuvun yökkäriin, kömmin unille ja heräsin ensimmäiseen aamuun rouvana onnistunein mielin.
Jatkoa tulossa, sillä ensi kuussa suuntaamme Emilen konferenssimatkalle/häämatkalle Teksasin taivaan alle! :))
14 ihanan ihmisen jättämää kommenttia:
Ah, olihan se helppoa ja silti kaunista! K-u-n-p-a meilläkin olisi noin.
Kulttuurin vaatimuksia varmaan, mutta mieheni haluaa isot häät, minulle kävisi nopea vihkiminen muutaman todistajan läsnäollessa. Paitsi että meistä minä olen se, joka haluaa kirkon ja miehelle se on "ihan sama". Loogista? Ja ruuan ja kakun on oltava tietenkin täydellisiä - miehen mielestä! Italialaisia on joskus aika vaikea miellyttää.
Paljon onnea :)
vaihdotko myös sukunimen vai otitko yhdistelmänimen vai miten siellä on tapana? :)
Isthella,
tärkeintä että häät ovat hääparin näköiset, mun mielestä :) Onko Italiassa muuten tapana mennä naimisiin kirkossa? Hollannissa kaikki vihkimiset tapahtuu siviilivihkimisinä ja jos haluaa, erikseen voi hakea kirkoltaan siunausta.
Anonyymi,
täällä on tapana vissiin useimmiten ottaa yhdistelmänimi (ainakin valtaosa omista tutuista naimisissa olevista naisista on yhdistelmänimellisiä), mutta otin miehen nimen, sillä en halunnut liian pitkää sukunimeä. Silti homma ei toimi aivan samalla tavalla kuin Suomessa, sillä vaikka ihan virallisesti minulla on nyt uusi sukunimi, minun ei silti tarvitse uusia passia tms. Ajattelin kuitenkin ihan virallisesti muuttaa sukunimeni ensi vuoden puolella ensin Suomessa (lähetystön kautta) ja sitten täällä ja uusia passin, ajokortin jne, mut nyt en vielä halua ottaa siitä nimenmuutoksesta ja passin uusimisesta paineita, kun edessä on tämän vuoden puolella vielä kaksi ulkomaanmatkaa :)
Tarja, oikein lämpimästi onnea <3 Ihana juttu ja ihanasti osasit kuvailla vihkimistä. Olin mukana :D
Me menimme naimisiin tyttären ristiäisissä. Emme kertoneet kenellekään. Olimme rahattomia, emmekä menneet naimisiin juhlien takia, vaan halusimme kertoa toisillemme näin, että sitoudun, ainiaaksi.
Myöhemmin järjestimme (ehkä vähän painostuksesta) kotonamme pienet juhlat lähisukulaisille. Mutta vaan ihan pienet ja kotitekoiset.
Suuri rakkaus ei vaadi näkyäkseen suuria eleitä. Itse ainakin olen saanut sen käsityksen kirjoituksistasi, että rakastat miestäsi ja lastasi syvästi. Vihkiminen oli luonnollinen jatkumo tunteelle.
Oi onnea paljon! :) Varmasti olikin mukava ja rento hääpäivä.
Hienon kuuloinen hääjuhla, tärkeintä minustakin että juhla on hääparin oloinen ja jää muistoihin tärkeänä ja kauniina hetkenä. Onnea siis aviotaipaleelle, vaikka eipä kai se arkea muuta, ei meillä ainakaan!
Oij hitsi, hymyilen ja onnittelen läpimästi. Kummallista tämä nykyaika, löydät uusia tuntemattomia ihmisiä blogien kautta ja onnittelet ;))
Sylintäydeltä onnea Violan äidille ja isälle, sekä tietenkin koko perheelle.
Turvallista matkaa Texasiin.
Kummityttöni asuu siellä ja odottaa ensimmäisen lapsensa syntyvän joulukuun alussa.
Oli ihanaa lukea hääkertomustasi. Tällainen on mannaa vanhalle hupsulle romantikolle.
Juuri tuollaiset rennot ja pienet haat minakin haluaisin, jos joskus paasen naimisiin :-)
Viela kerran paljon onnea!!!
Kiva kirjoitus, kiitos että jaoit tämän kanssamme :) Oonkin tätä jo ootellut! Ihana tilaisuus, ja tuntuu teidän näköiseltä, ja niinhän sen pitää ollakin.
Meilläkin on jo hääsuunnitelmat käynnissä, Italiassa aiotaan mennä naimisiin. Siellä suurin osa vihkimisistä on kirkossa (viitaten kysymykseesi), katolinen maa kun on. Meille tulee kuitenkin siviilivihkiminen, ei vaan jotenkin nappaa uskonnolliset seremoniat, tuntuisi teeskentelyltä kun ei olla uskovaisia.
Miehen nimeä en aio ottaa, Italiassa ei naiset ota miehen nimeä, mut se ei kyl ole se syy päätökseeni vaan mä vaan jotenkin pidän sukunimeäni isona osana minua. Ymmärrän kyl täysin nimenvaihtamisenkin - ja sähän saitkin upeen sukunimen ;)
Musta tulee varmaan aika bridezilla, oon niin tyttömäinen ja muutenkin vähän rinsessa :D hyvässä ja pahassa. No mut kukin tyylillään :)
Onnea vielä tuoreelle vaimolle ja ihanaa matkaa Jenkkeihin!
Marjaana
Paljon Onnea! Mekin aikanaan mentiin pienin menoin naisiin. Kun en jaksanu ottaa ressiä koko häätouhusta.
Kiitos kaikille onnitteluista sekä omien kokemustenne ja aatostenne jakamisesta! ♥
Tarja, kyllä italiassa kirkkohäät taitavat olla aika yleinen käytäntö. Itse tarvitsen varmaan jotain seremoniallisuutta naimisiinmenoon, että ymmärtäisin sen olevan tärkeä elämänmuutos. Siksi kirkkohäät.
Paljon paljon onnea,vähän tosin olen myöhässä tässä onnitteluiden kanssa.
Mielenkiintoista oli lukea teidän häistä ja ihan mukavilta kuulostaa:-)
Lähetä kommentti