Menomatka Teksasiin

Terveisiä Teksasista!

Torstain ja perjantain välisenä yönä heräsin kolmen aikoihin siihen, että Viola laatoitti sänkyyn ja itki. Sama trendi jatkui koko yön puoli seitsemään saakka. Perjantaina Viola voi jo paremmin, vaikka laatoitti silloinkin. Meidän oli tarkoitus lähteä lauantaina iltapäivällä kohti Teksasia Emilen konferenssimatkalle/perhelomalle. Ehdotin Emilelle joko matkan perumista tai ainakin Violan ja minun matkani perumista. Lopulta kuitenkin sovimme, että katsomme miten perjantain ja lauantain välinen yö, sekä aamu tulevat menemään ja teemme ratkaisut vasta silloin. Viola nukkui kyseisen yön kuin tukki ja oli aamulla niin virkeä, oma itsensä, että päätimme lähteä matkaan.

Amerikkaan matkustaminen ei ole koskaan ollut mitään herkkua, mutta voin vain todeta, että touhu menee pahemmaksi joka kerta. Tämä on nyt kolmas kertani Amerikassa; 14-vuotiaana vietin 3 viikkoa Floridassa ja kaksi vuotta sitten vietimme 2½ viikkoa Bostonissa & New Yorkissa. Homma menee koko ajan vain naurettavammaksi, sillä tällä kertaa emme saaneet ostaa lainkaan puolen litran pulloja lennolle, vaan juomien tuli olla alle kahden desin vetoisia ja suljettuna tietyn kaupan pussiin. Kauppa kyllä iloissaan myi alle kahden desin vesipulloja. Ostimme kaksi vesipulloa ja yhden appelsiinimehutölkin ensimmäistä matkaa ajatellen.

Schipholin kenttä oli jo jouluinen

Schipholin kentällä suoritettava, jokaiselle matkustajalle tehtävä haastattelu meni nyt leppoisammin kuin aikaisemmin. Kuka pakkasi laukut? Milloin? Onko kukaan muu nostanut laukkua? Kuinka tulitte lentokentälle? Mitä laukuissa on? Blaa-blaa-blaa. Virkailija oli kiva ja grillasi meitä vain minuutin ja päästi meidät suoraan portin omaan turvatarkastukseen, kokovartaloskannereihin, jotka mitä ilmeisemmin oltiin nyt vihdoin otettu käyttöön Schipholin lentokentällä. Vedin herneet nenään ja kysyin eihän lapseni joudu skannerista läpi. Ei joudu. Hyvä. Mutta olin silti kettuuntunut tilanteeseen. Olin kuitenkin lukenut riittävästi uutisia siitä kuinka tämä läpivalaisulaite saattaa vaikuttaa ihmisen terveyteen. Nostaa syöpäriskiä, saattaa vahingoittaa DNA:ta. Että terve vaan lentoilualan persepäät, jotka ovat tästä päättäneet. Itse skannaus ei ole kuitenkaan sen kummoisempi toimenpide. Jalat merkityille kohdille, skannaus tapahtuu sekunnissa ja sen jälkeen voit poistua skannerista. Emile oli täysin puhdas, mutta minusta skanneri poimi sen verran varoittavia merkkejä (silmälasien ja rintaliivien kaaritukien kohdalla), että jouduin vielä kopeloitavaksi. Jippii.

Sillä välin kun minua kopeloitiin, Viola rullattiin normiskannereiden välistä. Viola sai istua rattaissa koko ajan ja metalliskanneri luonnollisesti piippasi rattaiden vuoksi. Seuraavaksi vartija kopeloi Violan rattaat läpi noin kymmenessä sekunnissa. En voinut olla nauramatta tilanteen yksinkertaista typeryyttä, mutta pidin kuitenkin ilmeeni melko hyvin hallinnassa ja annoin turvatarkastajien hoitaa päätöntä leipätyötään. Anteeksi vain, mutta kukaan ei edes kurkistanut Violan rattaiden pullottavaan repputaskuun, jossa oli rattaiden sadesuoja, mutta oikean terroristin tapauksessa olisi voinut olla mitä vain. Tai, ehkä terroristi ei käyttäisi lasta kuljettaakseen räjähteitä koneeseen. Tai mistä sitä tietää. Toivottavasti ei.

Lento Amsterdamista Newarkin lentokentälle Manhattanin kupeeseen sujui suhteellisen hyvin. Olin ensimmäistä kertaa lentokoneessa, jossa jokaisella matkustajalla oli oma pieni kosketusnäyttö ja valikoimissa melko laaja valikoima elokuvia, tv-sarjoja, musiikkia ja pelejä. Emile katseli matkalla Inceptionin ja Harry Potterin puoliverisen prinssin ja minä katsoin Dinner for Schmucks ja Nicolas Cagen Sorcerer's Apprentice -elokuvan. Kumpikin oli ihan katsomisen arvoisia. Viola viihtyi jonkin verran oman näyttönsä kanssa, mutta nukkui myös matkalla jonkin verran.

Viola pulautti lähes vauvamaisesti vain kerran lennon aikana, mutta noin kaksi tuntia ennen laskeutumista mahani alkoi tehdä hidasta käännöstä ympäri. Jätin iltapalan väliin ja luulin jo olevani selvillä vesillä. Kun kuitenkin saavuimme Newarkiin, kipitin ensimmäisenä vessaan lentokoneesta otettu oksennuspussi kainalossa. En kuitenkaan päätynyt laatoittamaan vessaa uudestaan, vaikka siltä aluksi tuntui. Menimme jonottamaan maahantulopisteen liian pitkään jonoon.

Jonossa se alkoi. Ensin tuli kylmä hiki, sitten huippasi. Emile ja Viola jäivät jonottamaan kun painuin vessaan. Palasin yhtä pahoinvoivana takaisin viidessätoista minuutissa, sillä pelkäsin, että myöhästymme seuraavalta lennolta. En kuitenkaan kestänyt seisaaltani jonossa, vaan kävin istumaan Violan rattaiden viereen lattialle oksennuspussi valmiiksi aseltuna naaman eteen. Kopissa istuva virkailija huomasi tilani kymmenen minuutin jälkeen ja tuli kysymään mikä minulla on ja tarvitsenko ambulanssia. Kieltäydyin ambulanssitarjouksesta, mutta olin helpottunut kun virkailija suostui ottamaan meidät jonon ohi tilani vuoksi.

Olin täysin pihalla ajankulusta kun vihdoin pääsimme jonottelun jälkeen jatkamaan matkaa. Newarkin kentällä edessämme oli vielä uusi turvatarkastus. Emile hermoili. Kun olimme turvatarkastuksessa, Dallasin koneen porttien kuulutettiin sulkeutuvan pian. Great. Tosin oloni oli tässä vaiheessa jo sen verran huono, että en välittänyt, mutta yritin silti parhaani mukaan toimia niin että ehtisimme koneeseen. Kengät piti tällä kertaa ottaa pois. Violan piti tällä kertaa kävellä itkuisena, väsyneenä ja yksin normiportin läpi. Kun olimme päässeet tästä turvatarkastuksesta ohi, meitä kuulutettiin portille. Ehdimme viime minuutilla ja olimme vikat matkustajat koneessa ja istuimme aivan viimeisellä penkkirivillä. Jos emme olisi päässeet jonon ohi maahantulopisteessä, olisimme aivan varmasti myöhästyneet jatkoyhteydestä.

Kun kone oli noussut ja lenteli suht tasaisesti ilmassa, poistuin vessaan. Olin taas kerran varma, että tällä kertaa laatta lentäisi. Kävin kahdesti vessassa sama mielessäni, mutta palasin joka kerta yhtä pahoinvoivana paikoilleni istumaan. Lopulta nukahdin istualteni. Heräsin siihen kun käytävältä kuului kiljumista. Istuin käytäväpaikalla ja katsoin tapahtumia. Noin kolmen metrin päässä meistä tapahtui. Käytävällä oli mies, joka oli juuri selvästi pyörtynyt tai saanut jonkinlaisen kohtauksen. Lentokoneessa kuulutettiin lääkäriä ja sellainen löytyi koneen etuosasta. Ennen kuin lääkäri kuitenkaan ehti edes saapua paikalle, muut matkustajat olivat saaneet miehen istumaan penkille ja hän oli tullut tajuihinsa. Koska olin juuri herännyt ja minulla oli ollut huono olo jo monta tuntia, en ehtinyt edes tajuta nousta ylös mennäkseni vessaan (enkä olisi edes päässyt, sillä käytävässä kuhisi lentoemoja sun muita pyörtyneen miehen vuoksi) kun aloitin elämäni ensimmäisen laatoitusprosessin lentokoneessa. Onneksi olin kantanut uskollista pahoinvointipussia mukanani jo edellisestä lentokoneesta ja sain sihdattua vatsalaukkuni sisällön (suurinpiirtein) pussin suusta sisään. Lentoemo huomasi oloni, toi isomman muovipussin pikkuisen paperipussin ympärille, toi kosteita paperipyyhkeitä ja juomista. Kysyi olenko raskaana, vastasin että en tietääkseni. Kymmenen minuutin kuluttua tuli pyytämään anteeksi kysymystään ja sanoin, että älä murehdi, kysymys oli ymmärrettävä. Lopulta hän toi kaavakkeen, jonka Emile täytti puolestani, jossa piti todistaa, että henkilökunta oli pitänyt pahoinvoivasta matkustajasta hyvää huolta. Ilmeisesti kyseessä oli et-voi-haastaa-meitä-oikeuteen-kaavake (vaikka sellainen ei olisi tullut mieleenikään).

Kello oli neljä yöllä Hollannissa kun kone laskeutui Dallasiin. Viola oli torkkunut koko toisen lennon ajan, mutta välillä herännyt meteliin ja oli kärttyinen. Laskun aikana hän itki ja halusi päästä äitin syliin. Ei auttanut, joten Viola itki siihen saakka kun pääsimme koneesta ulos. Oma olo ei ollut heppoinen loppumatkankaan aikana, mutta ilmeisesti kertarykäisy riitti ja virkistyin huomattavasti kun pääsimme Dallasin kentällä laukkuhihnojen jälkeen ulkoilmaan. Jaksoin vihdoin kävellä ja puhua kunnolla. Viola virkistyi samantien kun hiffasi pääsevänsä taksin kyytiin. Meillä ei ole siis autoa ja Viola tykkää matkustaa autolla kovasti.

Taksikuski oli todella mukava ja olimme perillä hotellilla puolessa tunnissa. Kello oli paikallista aikaa noin kymmenen aikaa illalla kun olimme vihdoin hotellin sängyssä. Erillisiä kehoituksia ei tarvinnut kun silmäluomet painuivat yksitellen kiinni. Nukuin todella levottomasti ja heräsin yöllä monta kertaa. Mittasin korvastani 39,4c asteen kuumeen, söin paracetamolia ja jatkoin unia. Heräsimme kaikki aamuyöstä, mutta Viola päätyi takaisin peiton alle aamulla ja niin kömmimme Emilen kanssa molemmat jatkamaan vielä omiakin uniamme. Nukuimme sikeästi aina kello 11 paikalliseen aamuun. Sunnuntain olin vielä selvästi kipeä, maanantainakin hieman vielä mahaa koski, mutta nyt tiistaina, vihdoin, oloni on jo melko normaali ja Emilen konferenssiloinnin sopivissa tauoissa voimme hieman tutustua lähemmin tähän betoni-kauppa-hotelli-keskittymään. Olemme nyt siis hieman Dallasin pohjoispuolella, mutta menemme Dallasin keskustaan loppuviikosta konferenssin loputtua leikkimään kokopäiväturistia muutamaksi päiväksi ennen kotiinpaluuta.

Aamupala, joka oli tosi hyvää, mutta jota söin liikaa heti sairastelupäivän jälkeen ja masu tuli uudelleen kipeäksi

Toistaiseksi en osaa kauheasti kertoa Teksasista, paitsi että kaikki ihmiset ovat olleet todella ystävällisiä ja ihania. Ei mitään tekokohteliaisuuksia, vaan selvästi aitoa sydämellistä välittämistä (kuten lentoemäntä, taksikuski, hotellihenkilökunta). Ja ennakkoluuloni kaikki on isoa Teksasissa ei ole kauheasti muuttunut. Tyynyt ovat niin jättimäisiä, että selkä oli eilen aivan järkyttävässä krampissa ja käytin lopulta koristetyynyä nukkumiseen ja toivoin, että se on suht puhdas. Ja sänky on iso. Ja hotelli on iso ja loistelias ja ehkä vähäsen jopa pröystäilevä, mutta todella siisti. Ja autot ovat, luonnollisesti, isoja. Mutta yllättävää kyllä, hotellihuoneen TV on normaalikokoinen. :)

Koska ruokahaluni on jokseenkin tänään jo palautunut, en malttaisi millään odottaa päivän lounasta ja illallista. En ole syönyt lämmintä ruokaa sitten lentokonelounaan. Lounaaksi ajattelimme käydä syömässä jossain meksikolaisessa ravintolassa. Illallista emme ole toistaiseksi päättäneet.

Joten jospa se tästä elämä voittaa taas, hiljalleen.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta